Ensimmäinen päivä, reissu alkaa

Pitkän haaveilun, suunnittelun ja aikataulujen sovittamisen jälkeen saimme vihdoin järjestettyä aikaa ja pääsimme aloittamaan reissun Blåbergetille. Viikonlopun reissu ei tullut kysymykseen, koska paikka on yli kuuden sadan kilometrin päässä Oulusta ja muutenkin halusimme saada riittävästi aikaa reissulle. Aika oli loppukesää ja hyvässä uskossa kuvittelimme olevamme jo siinä kunnossa että paikan päältä löytyy meille runsaasti kiivettävää. Uho ja usko oli vielä tässä vaiheessa kova.

Keskiviikkoaamuna tihuutti Oulussa vettä, kun kannoin kamoja autoon. Tero kyytiin ja hakemaan Jukkaa ja Juusoa. Pääsimme kokeilemaan reissun ensimmäistä kruksia; miten neljän hengen kamat tungetaan Nissaniin. Tuttua hommaa; aikamme soviteltuamme saimme tungettua tavarat niin että matkasta tulisi edes jotenkin siedettävä. Moottoritielle päästessä tunnelma nousi samaa tahtia nopeusmittarin kanssa ja samalla suuret suunnitelmat reiteistä joita tulisimme kiipeämään, topo oli kovassa käytössä.

Haaparannassa viimeinen tankkaus Kallen grillillä ja eteenpäin. Vaikka vettä tihuutti tasaiseen tahtiin, riitti uskoa aurinkoiseen keliin, oltiinhan sentään vielä kaukana ja pilvet ehtisivät väkisinkin väistyä. Puolessa välissä alkoi perse puutua ja oli pakko pitää jaloittelu- ja tupakka tauko. Luulimme pääsevämme Uumajaan asti hyvää tietä ja matkan pitäisi edetä vauhdilla. Tuntui että meitä on petetty, kun vähän ennen Luulajaa alkaa loputon tietyö ja Piitimessä tiekin kapenee, tässä ei pystykään lojottelemaan 120 perille asti. Loputtomalta tuntuvan ajan jälkeen alkaa Uumaja häämöttää. Yksi käännös väärään suuntaan ja olemmekin kaupungin keskustassa. Nopea uukkari kaupungilla, takaisin oikealle tielle ja taas matka jatkuu.

Tästä ei ole kuin noin 80 kilsaa perille. Topon ajo-ohjeita tiukasti seuraten ja olemattomalla ruotsin kielellä tankaten saamme selville, että ensin pitäisi tulla joku köysistä viritelty tilataideteos vastaan keskellä ei yhtään mitään. Se tuleekin vastaan ja tunnelma kohoaa. Vesisadekin on loppunut ja ilma näyttää hyvältä. Edelleen topon ohjeita seuraten löytyy oikeat viitat ja käännymme pikkutielle jolta taas seuraavalle pikkutielle. Alkaa pieni off-road pätkä, mutta täpötäyteen lastatulla autolla pääsee niukkelis naukkelis perille takajousten notkuessa. Parkkipaikkakin löytyy ekalla yrittämällä.

Nopea tarkistus että paikka on oikea ja kauhealla kiireellä kamat laavulle. Paikan päällä paljastuu miellyttävä yllätys, telttapaikat ovat kuin lanalla tasattua nurmikkoa. Kiireesti teltta pystyyn ja kiipeilyreleet esiin. Tässähän ehtisi vielä käydä nopeasti koittamassa. Ensin kuitenkin viimeiselle hätäpaskalle ja taas mahtava yllätys, vessassa on styroksirinkula, aina vaan paranee.

Polku näkyy kalliolle selvästi ja jatkamme hanhen marssia kalliolle, voi juma että on mahtavan näköinen, suorastaan pelottavan suuri Oulun pojan näkökulmasta katsottuna. Nopean esikatselun jälkeen Tero ja Jukka suuntaavat topon mukaan hienolle viitosen reitille nimeltä Gemini. Juuson kanssa puolestaan aloitamme helpommalla Till Ankilla.

Minä saan kunnian aloittaa ekan kp:n. Homma sujuu ja ständi tulee vastaan turhankin nopeasti. Helppoa kiivettävää ja varmistettavaa joten tavaraa jää pätkälle suhteellisen vähän eikä kuitenkaan tunnu runnarilta. Juuso tulee perässä ja vaihdamme nopeasti kamat ständillä. Juuso lähtee toiselle kp:lle, homma ei suju ihan yhtä nopeasti mutta hyvää tahtia kuitenkin. Juuso pääsee ylös ja varmistaa minut toppiin. Näkymät ovat hienot ja näyttää että olemme jo oikeasti korkealla. Pienen miettimisen jälkeen päätämme lähteä katsomaan näkyisikö Jukkaa ja Teroa ylhäällä.

Kävelemme Geminin päälle ja alamme huudella alas. Terolla ja Jukalla ei suju. Tero eksyi reitiltä ja kahden kp:n reitti muuttuu kolmeksi. Välille tulee märkää sammalta ja muuta vastaavaa, homma kestää. Odottelemme Juuson kanssa että he ehtisivät ylös mutta ei suju millään. Lopulta alkaa tulla hämärä ja jätämme jätkät värkkäämään pimenevään iltaan, kummallakaan ei tietenkään ole otsalamppua. Palaamme Juuson kanssa laavulle ja loputtomalta tuntuvan ajan jälkeen myös Tero ja Jukka saapuvat. Välillä ehdimme jo vähän huolestua että onko jotain sattunut, mutta emme sentään vielä viitsineet lähteä katsomaan. Tunnelma on edelleen korkealla ja nukkumaan ei tahdo malttaa mennä. Juuso herättää vielä yöllä että sataa vettä. Herään puoliksi ja totean että "so". Aamulla tilanne muistuu mieleen ja naureskelemme. Into on taas valtava ja ilmakin on kuivunut. Äkkiä ruoka naamaan ja kalliolle.

Toinen päivä

Vaihdamme päittäin reittejä ja saan taas aloittaa. Pari ekaa metriä sujuu nätisti ja sitten alkaa värkkääminen. Kiilat ei tahdo istua, reitti tuntuu selvästi vaikeammalta ja muutenkin alkaa pelottaa. Pääsen poikkarin alkuun ja homma meinaa tökätä kokonaan. Tulee fiilis että ei s#¤$@na. Itseluottamus hiipuu ja homma tuntuu mahdottomalta. Monta kertaa takaisin ja loppujen lopuksi saan poikkarin edes henkisesti varmistettua ja selviän siitä. Köyteen tulee jumalattomasti dragia, huutelen Juusolle että anna löysää. Saahan sitä antaa kun se ei vain kulje liian lyhyissä jatkoissa. Ständiltä katsottuna köysi ei kulje ollenkaan suunnitelman mukaan. Poikkarin lopussa olevan kiilan veto on 180 astetta eri suuntaan kuin olin ajatellut, vaikka kiilan perässä on 120-senttinen nauhalenkki. Suorastaan hirvittää ajatella sen korkkaavan, Juuso tipahtaisi piiiitkästi.

Köyden vetäminen ständille käy työstä mutta lopulta olemme molemmat ständillä, ehkä tämä tästä. Vaihdamme kamat ja on Juuson vuoro yrittää pyristellä ylöspäin. Alku ei tahdo lähteä liikkeelle, mutta sitten alkaa käyttää. Välillä kuuluu että tulee runnaria mutta Juuso selvittää kp:n lopulta nätisti. Kakkosena voin kiivetä huomattavasti rennommin ja ihailla maisemia. 40 metriä puhdasta ja helppoa släbiä, todella hieno kp.

Jukka ja Tero selvittivät Till Ankin huomattavasti nopeampaa ja ovat ylhäällä psyykkaamassa Juusoa. Jälkeenpäin Jukka kommentoi kiipeämisen sujuneen muuten ihan hyvin, mutta 60-metrinen reitti yhdessä pätkässä aiheutti runsaasti dragia köyteen. Viimeiset metrit olivat jo tuskallista vedettävää. Sitä virhettä ei kuulemma tarvitse tehdä uudelleen.

Meidän vielä värkätessä ja vaipuessa nirvanaan selvitetyn reitin jälkeen, Tero ja Jukka ovat jo laskeutuneet alas ja lähtevät helpolle Fallkantenille. Till Ankilta saatujen oppien mukaan nyt ei yritetä väkisin vetää pitkää kp:tä vaan tehdään suosiolla ylimääräinen ständi dragin estämiseksi. Tällä kertaa kiipeily sujuu kohtuudella eikä homma pääse yllättämään. Viimeinen kp kulkee hienoa ja ilmavaa kanttia, joten reitillä pääsi ihailemaan maisemia.

Juuso ja ehkä maailman vaikein 4+

Seuraavana minulla ja Juusolla on vuorossa helppo 4+ eli Sista färden, totuus selviää aika nopeasti. Nyt on Juuson vuoro aloittaa ja homma tuntuu lähes välittömästi vaikealta, 4+ my ass. Juuso kikkailee ja kikkailee kruksin kanssa, minä yritän neuvoa alhaalta. "Ei se voi olla noin vaikea sehän on vaan 4+, vedät vaan siitä". Juuso alkaa tuskastua mutta lopulta onnistuu ja hän pääsee tärisemään ständille. Mukava ilmava hylly pulteilla varustettuna, nyt Juusolla on varma olo. Varsinkin kun tietää että ei tarvitse liidata toista pätkää vaan se on mun ongelma. Lähden kiipeämään ekaa pätkää ja täytyy myöntää että on vaikeaa greidiinsä nähden. Pääsen ständille ja alkaa tihkuttaa vähän vettä. Olen oikeastaan helpottunut, mahtava tekosyy etten voi edes yrittää loppua. Laskeudumme alas ja käymme katsomassa miten toisella taisteluparilla sujuu.

Tero värkkää kruksin kanssa Steneldillä, kiila jää vähän nurkasta kiinni, mutta sitä ei tiukassa paikassa saa siitä enää irti. Varovainen yritys ylöspäin ja pakitus alas. Tero pistää painon kiilan varaan levätäkseen, se irtoaa ja koivun lehdet pölähtää kun tullaan näreikön läpi. Seuraava kiila pitää ja episodista selvitään säikähdyksellä, tihkusade ei auta tätäkään yritystä. Sisukkaana miehenä Tero ei kuitenkaan anna periksi ja onnistuu vääntäytymään ständipaikalle. Jukalla palaa hermot kakkostellessa ja minua ja Juusoa naurattaa. Loppujen lopuksi jätkät laskeutuvat alas ständiltä, kiilat jää sinne mutta se on huomisen migreeni, kai ne jotenkin saa sieltä pois.

Käymme illemmalla katsastamassa myös Lilla väggenin. Jukka ja Tero ottavat optimistisena värmeet mukaan, Juuson kanssa emme edes vaivaudu. Reissulla syntyy kuolematon lause kun Jukka toteaa että "ei siinä muuta kuin nykäistään toppiin ja lähdetään teltalle köllöttelemään", jää nykäisemättä. Kallio on märkää ja muutenkin pelottavan näköistä, ei tarvi edes yrittää.

Kolmas päivä

Lähdemme taas intoa täynnä kalliolle. Yritämme Juuson kanssa eilen kesken jäänyttä Sista färdeniä, Tero ja Jukka lähtevät hakemaan kamoja Sten Eldiltä. Päivä ei ala kummallakaan hyvin. Tärisen jo köyttä sitoessa, katselen muualle etteivät muut näe naaman olevan pelosta valkeana. Pääsen jotenkuten samaan hankalaan kohtaan missä Juuso arpoi. Alhaalta kuuluu jotenkin tutun kuuloinen huuto "Ei se voi olla noin vaikea sehän on vaan 4+, vedät vaan siitä". Kuka saamari pisti tuon pultin noin ylös, Juuso ylsi sinne juuri ja juuri, minä en kun olen vähän lyhyempi. Pätkä on erittäin ilmava, reitti kulkee kantin nurkkaa jonkin matkaa ylös ja olo on vähintäänkin epävarma, mieleen hiipii toisen kp:n kuulemma erittäin ilmava poikkari. Lopulta homma onnistuu ja pääsen tärisemään ständille. Juuso tulee eiliseen liidiinsä nähden erittäin helposti perässä. Toteamme että ehkä maailman vaikein 4+.

Lähden yrittämään toista kp:ta ja homma näyttää pelottavalta joka suhteessa. Eka pultti on kyllä mukavan matalalla mutta en saa seuraavaa varmistusta mitenkään ja pudotessa tulisin suoraan Juuson niskaan. Pakittelen ja yritän uudelleen mutta ei sitten millään. Juuso on jo maastoutumisvalmiina putoamisen varalta. Lopulta on pakko antaa periksi ja todetta ettei pokka eikä taito riitä, tänään ei ole edes oikein yrittämisen halua. Henkinen kantti taisi jäädä teltalle vai jäikö se kokonaan pois matkasta. Ei auta kuin laskeutua taas alas ja todeta ettei se sitten mene. Vierestä ruotsalainen alkuasukas sooloaa Till Ankin, köysi on mukana vain alas laskeutumista varten. Mahtaa Ruotsin poikaa naurattaa meidän räpellys.

Alas päästyämme menemme vilkaisemaan miten Jukalla sujuu Granitvingen ja eihän se suju. Pitkällisen äheltämisen jälkeen Jukka ottaa pakit ja Tero lähtee yrittämään. Nätisti kruksiin asti ja sitten menee koomiseksi. Ennen kruksia ei saa hyvää varmistusta, vaan Tero pistää 2-3 huonoa varmistusta. Kruksissa kiivetään kivipaaden päälle ja siitä nylkytellään hyllylle, näyttää niin kuin Tero yrittäisi raiskata kiveä, mutta homma onnistuu. Kruksin jälkeen on jonkin verran kasvustoa, johon Tero upottaa hädässä sormensa niin syvälle kuin mahdollista. Onneksi ständi on parin metrin päässä. Toinen kp etenee vanhaan malliin. Tero eksyy reitiltä ja meno käy mielenkiintoiseksi märän sammalen täyttämässä urassa. Viimeiset metrit mennään pimeässä sammaleen täyttämässä märässä pystyhalkeamassa, Terolla tulee mieleen, että yläköysittely on ihan OIKEASTI jees.

Pelon sekaisella fiiliksellä lähdemme Juuson kanssa kiipeämää Fallkantenia, ainakin Jukan ja Teron mukaan se on helppo mutta ihan mukava, ilmava reitti. Juuso saa aloittaa ja nyt reitti jopa tuntuu kohtuullisen helpolta. Homma etenee ilman suurempaa värkkäämistä ja ständikin syntyy reaaliajassa. Mekin kiipeämme reitin kolmessa pätkässä Jukan ja Teron ohjeiden mukaan. Ekan ständin paikka on helppo löytää, kun Tero on unohtanut kiilan valmiiksi. Kiipeän perässä ja lipsahdan ständillä nurin, tätä varten kai tässä köydellä kiivetään, olisi tullut ikävä pudotus muuten. Toinen lyhyt pätkäkin menee Juusolla helposti.

Minä liidaan kolmannen kp:n. Alku meneekin hyvin mutta lopussa ei tahdo löytyä varmistuksille paikkoja, taas palaa aikaa. Ylhäällä on vanhan näköinen pulttiankkuri. Värkkään ja värkkään kunnes tajuan itsekin, että tässä ei ole enää mitään järkeä. Nyt saatana se köysi kiinni ja varmistamaan. Ylhäällä toteamme Juuson kanssa että eiköhän tämä ole tältä päivältä tässä, homma alkaa mennä nysväämiseksi. Palaamme base campiin ja jäämme odottelemaan Teroa ja Jukkaa. Loputtomalta tuntuvan ajan jälkeen hekin saapuvat. Pimeässä, märässä ja sammalen täyttämässä halkeamassa on kuulemma mukava kiivetä.

Teltalla on aika katsoa totuutta silmiin. Meille alkaa pikkuhiljaa selvitä ettei kotiin tullakaan suurina sankareina ja suuret teot taitavat jäädä puheen asteelle. Ennenkään eivät suuret puheet ole tehneet kenestäkään kiipeilijää eikä tehnyt näköjään tälläkään kertaa. Kovista reiteistä on helppo puhua, kiipeäminen onkin sitten toinen juttu. Tilannetta pohtiessa tulemme tulokseen että yläköysi on aika jees. Tämä päivä meni kokonaisuutena täysin perseelleen kaikilla. Tilanne ei sentään ole vielä niin vakava että tunnelma kiristyisi, päinvastoin naureskelemme itsellemme ja paljastuu että jokainen alkaa olla henkisesti aika finaalissa. Nyt uskallan jo paljastaa aamun fiiliksen, Juusoa naurattaa että oma oli aivan sama. Jos olisin tarjonnut ekaa liidiä, vastaus olisi ollut "mee itte vaan".

Jukka ja keinu

Viini- ja viinatonkat esiin. Pienessä maistissa joku muistaa keinun aivan vieressä ja sitä täytyy tietysti lähteä kokeilemaan. Olemme juuri parhaassa vauhdissa kun paikalle saapuu suomalainen pariskunta. Voin kuvitella fiilikset kun heti perille päästyään törmää suomalaiseen, pienessä maistissa remuavaan porukkaan. Anyway, keinu oli aika makea.

Neljäs päivä

Odotukset eivät ole älyttömän korkealla mutta, mutta silti tekee taas mieli kiipeämään. Vedämme taas hanhen marssia kalliolle ja päätämme Juuson kanssa kokeilla Granitvingeniä. Tero sai sen menemään joten uskon että myös minulla onnistuu. Homma sujuukin kohtuullisen nätisti kruksiin asti, mutta sen varmistaminen tuottaa vähän vaikeuksia. Halkeama on pieni eikä kiilat istu kunnolla, pistän kolme pientä kiilaa kymmenen sentin välein ja toivon että ne pitävät jos putoan. Parin kokeilun jälkeen kruksi sujuukin jotenkuten eli odotusten mukaan, taas raiskataan kiveä. Ständin paikka on hyvä ja siihen saa isoa kamaa hyviin paikkoihin. Tulee fiilis että ehkä tämä vielä tästä.

Juusoa varmistaessa paikallinen soolokiipeäjä vetää viereistä 6+:aa niin helpon näköisesti että alkaa naurattaa. Nyt on sentään varmistuksia, mutta homma on niin helpon näköistä ettei tyypille voi olla edes kateellinen. Juuson tullessa ständille, tyyppi on jo ylhäällä. Juusollakin tuntuu olevan parempi päivä kuin eilen ja toinen kp sujuu varsin näpäkästi. Ylhäällä tapaamme tuon soolokiipeäjän. Kaveri kiipesi kaksi vaikeaa reittiä samassa ajassa kuin me yhden helpon. Lisäksi hän joutui kiipeämään ne kahteen kertaan saadakseen kamat pois. Ei tullut mieleen antaa kaverille neuvoja, me sen sijaan saimme pikaopastusta halkeamakiipeilyyn.

Laskeudumme alas ja menemme seuraamaan kun Jukka kiipeää yhtä paikan hienoimmista reiteistä, Ikarosta. Greidi on 6- ja olemme vähän skeptisiä, mutta Jukalla on hurmos päällä ja hän selvittää pienen miettimisen jälkeen ekan pätkän jossa on reitin kruksi. Yksi frendi oli vähän paniikkiasennus ja Teron ponnisteluista huolimatta se jäi sinne lopullisesti. Seuraamme ihmetellen mistä Jukka kaivoi tuollaisen fiiliksen, mutta sentään yksi meistä näytti onnistuvan tänään, hyvä niin. Suomalaispariskunta lähtee perässä ja ekalla ständillä alkaa tulla vettä kuin saavista. Soolokiipeilijä vetää kaatosateessa 6+:n släbin ylös. Päätä pudistellen katselemme kaverin menoa ja pohdimme missä sen limitti tulee vastaan. Toinen paikallinen kertoo sen olevan UIAGM:n opas, taitotaso näyttää olevan jotain käsityskykymme yläpuolella.

Poistumme Juuson kanssa teltalle Jukan ja Teron jäädessä vielä kyttäilemään keliä. Jukka pääsee todistamaan kunnon sturtsia, eräs paikallisista ottaa lähes 10 metrin pudotuksen varmistajan kysellessä miten kävi. Kaveri toteaa että ok. "Hyvä, mä haluan sen jatkon kuitenkin takaisin", totesi varmistaja. Pienessä tihkusateessa istumme laavulla ja juttelemme erään paikallisen kanssa, joka on tekemässä uutta helppoa reittiä aloittelijoille. Samalla hän valottaa hieman paikan luonnetta ja minkälaisena se halutaan säilyttää. Uudellekaan reitille ei tule pultteja, "jos ei halua tai viitsi opetella luonnollisilla varmistuksilla kiipeämistä, menköön muualle, tänne niitä ei ole tarkoitus laittaa", on tyly toteamus. Paikka on tunnettu juuri trädikiipeilystä ja sellaisena se myös halutaan säilyttää. Henkilökohtaisesti olen samaa mieltä, sillä hienoja trädimestoja ei Oulusta katsottuna ole yhtään liikaa. Tämäkin on vähän kaukana, mutta jos pystyy neljän, viiden päivän reissun tekemään niin tämä on käymisen arvoinen paikka. Trädiä kannatta kuitenkin treenata ensin jossain muualla. Mikäli suomalainen 6- onsight sujuu kunnolla, täällä alkaa olla runsaasti hienoja reittejä.

Kotimatka

Istuskellessa meilläkin kypsyy ajatus suunnata taas kohti Oulua. Pakkaamme tavarat taas autoon ja lähdemme ajelemaan, päätämme kuitenkin käydä vielä tullessa Åbergetissä kiipeämässä päivän. Päivä kiipeilyä ja illalla suuntaamme vielä Niemiseliin katsastamaan kalliota, meillä kun ei ole kiire mihinkään. Ouluun ajellessa alkaa takarengas tyhjetä. Huomaan asian kun kovassa jarrutuksessa meinaa auto karata käsistä. Rengasta ihmetellessä toteamme ettemme viitsi purkaa peräkonttia ja kaivaa vararengasta esiin vaan päätämme ajella Haaparantaan ja yrittää välillä täyttämällä päästä Ouluun asti. Vaihdetaan sitten huomenna jos ei tänään ole vielä ihan pakko. Homma onnistuukin parilla pysähdyksellä. Viimeiset 50 kilometriä meneekin ihan hervottomaksi naureskeluksi. Taisi jännitys pojilla laueta, kun alettiin jo uhoamaan talven kovista treeneistä ja sen myötä ensi kesän seiskoista :-) Seuraavana aamuna rengasta vaihtaessa huomaan että vararengaskin on tyhjä, eipä tullut katsottua ennen kuin lähdettiin.

Loppujen lopuksi reissu oli erittäin onnistunut vaikka paikan vaativuus hieman yllättikin. Samalla selvisi ettei oikotietä onneen ole eikä puhumalla selvitetä taitoihin nähden liian vaikeaa reittiä. Jälkeenpäin olen kuullut paikan olevan ympäri Ruotsia tunnettu erittäin kovasta greidistään. Se vastaa itse asiassa aika tavalla suomalaista, joten voimme loppupeleissä olla varsin tyytyväisiä suorituksiimme, varsinkin kun meillä kaikilla oli takana vain sen kesän liidit trädiä. Etenkin Jukan selätys Ikaroksesta antoi uskoa että kyllä tämä vielä joskus lähtee.

Ensi talvena treenataan kunnolla ja tänne tullaan vielä uudelleen. Silloin kyllä näytetään mistä se kana pissii.

Teksti Juho Vierelä
Kuvat Jukka Leinonen

Mukana reissulla olivat:
Juuso Raekallio
Tero Salmelin
Jukka Leinonen
Juho Vierelä